Kiitos korvistasi

Aikamoisen mahtavaa lokakuuta kaikille!

Joka päivä on lähempänä kevätpäiväntasaus. Näin ajattelen näinä syyspäiväntasauksen jälkeisinä päivinä, kun valoisa aika lyhenee harppauksin. Syyskuu oli mukava jatke hienolle kesälle. Päivät olivat kohtuullisen lämpimiä ja illan suussa pääsimme ihailemaan kurkia ja auringonlaskuja.

Kolmisen viikkoa taaksepäin olimme mieheni kanssa lähellä Tromsöä Svensbyssä ja söimme eväitämme peräti 18 asteen lämmössä. Aamulla Kilpisjärveltä ajelulle lähdettyämme lämpötila oli vain 8 astetta. Artikkelikuva on otettu illansuussa Lyngenin vuonolla.

Viime päivinä mielessäni on paljon pyörinyt kuuleminen ja kuunteleminen. Asia on putkahdellut siellä täällä esiin. Kiitokset asian mieleeni virittämisestä kuuluvat erityisesti Sirkka-Liisa Rauniolle, Osmo Niemelle ja Eva Thölixille sekä Riikka Uuksulaiselle. (Kolme pappia ja yksi lääkäri: mitähän se kertoo minun tilastani?) Retriittiohjaajakoulutuksessa Sirkka-Liisa puhui aiheesta ja siteerasi mm. Aaro Hellaakosken runoa Ilta.

Kun rauhallisena tummuu ilta
ja oksien alla hämärtyy.
Kysy taivaan pitkiltä tanhuvilta
mist' on tämä lahjoitettu ilta
ja missä on tyyneyteesi syy.

Oli aivan turhaa ja tuskallista
luo salaisuuksien ponnistaa.
Se on loppumattoman louhimista,
se on pohjattomuuden luotaamista,
se on kysymysmerkkien seulontaa.

Älä kaivele mistä ja minkä vuoksi.
Ole tyhjä vain. Ole auki vain.
Suo salaisuuksien tulla luoksi
tai haipua niinkuin pilvet juoksi
yli metsän latvojen humisevain.

Suo silmien paistaa, henkien tuulla
läpi tuntosi valvovan tuokion.
Vain hiljaisella on korvat kuulla.
Kun askelet hiipivät porraspuulla
vain odottajan ovi auki on.

Me niin usein kiirehdimme, että unohdamme itsemme ja toistemme kuuntelemisen. Korvamme kuulevat ääniä, mutta mielemme ei pysähdy kuuntelemaan. Paljon tärkeää jää kuulematta. On kuljettava hiljaa. On pysähdyttävä. Silloin kuulemme sydämestä sydämeen. Silloin kuulemme myös silmillämme.

Luonnossa liikkuessa kuulee paljon ääniä myös niin sanotun hiljaisuuden keskellä. Aivan äsken palasin valokuvausretkeltä. Siellä hämmästyksekseni kuulin muun muassa, kuinka Söderfjärdenin lintutornin kaiteella oleva huurre napsahteli sulaessaan. Kuulin, miten metsässä lehdet tipahtelivat helisten puista Kuulahden rannalla. Fjärdskäretissä kuului vielä paljon lintujen ääniä. Tikkakin naputteli jossain. Oli hienoa katsoa merelle ja kuunnella myös hetken verran musiikkia. Siinä hetkessä oli läsnä sekä luonto että kulttuuri, kaksi rakastani.

Ystäväni purki sydäntään tässä menneellä viikolla. Keskustelun päätteeksi hän sanoi: "Kiitos korvistasi!" Tuohon kommenttiin kiteytyy paljon. Me tarvitsemme omien korviemme lisäksi myös toistemme korvia. Kun puramme sydäntämme, toisen korvat voivat kuulla jotain olennaista. Samalla kuulemme itsemmekin sanovan ääneen asioita, jotka ovat vasta kypsymässä mielessämme. Tämän kaltaiseen keskustelutuokioon liittyy suuri arvonanto ja luottamus sekä itseemme että toisiimme. Se mitä jaetaan, jää meidän väliimme. Korvat ovat auki, mutta suu ei asiasta puhu jälkeen päin muille.

Haluan itsekin kiittää kaikkia, jotka ovat lainanneet minulle korviaan. He ovat avanneet oman sisimpäni kuulemaan ja kuuntelemaan. Toivon, että vastapainoksi olen kuullut ja kuunnellut, siis kohdannut aivan kunnolla ja aidosti.

Toissapäivänä koin sitten kipeimmän kautta, miltä tuntuu, kun ei todellakaan tule kuulluksi. Ajoin toiseen kaupunkiin lääkäriin. (Omasta kaupungista olisi löytynyt kyseisen alan lääkäri vasta ensi vuoden puolella.) Tämä spesialisti ei kuunnellut kysymyksen asettelua, ei lukenut mukaan otettuja papereita, eikä katsonut silmiin, vaan näyttöpäätteeseen. Lääkäri ei myöskään vastannut yksilöityihin kysymyksiini. Ennen kuin tajusinkaan, tilanne oli ohi, itku pyöri kurkussa ja yli sadan kilometrin kotimatka oli edessä. Matkalla vasta alkoi hahmottua, mitä oikein oli tapahtunut. En ollut tullut kuulluksi, en edes kuunnelluksi. Lähettävä ja käynnin maksanut taho jäi myös vaille vastauksia. Huom! Kyseessä ei ole aiemmin tässä kirjoituksessa mainittu lääkäri.

Tämäkin sinänsä ikävä kokemus laittaa pohtimaan seuraavia kysymyksiä. Kuuntelenko riittävästi itseäni, entä muita? Olenko aidosti läsnä juuri tässä hetkessä? Onko minulla aikaa pysähtyä kuuntelemaan luontoa ja muita ääniä ympärilläni? Muistanko olla kiitollinen terveestä kuuloaistista?

Ehkäpä tämä pohdiskelu saa riittää. Alkaa maistua hiukan kliseiseltä saarnalta...

Tällä kertaa kuuntelemme musiikkia, joka liittyy aiheeseemme. Jaan linkkilistani kahteen kappaleeseen. Jälkimmäisen kappaleen linkit ohjaavat musiikkiin, jota hengellistä aineistoa kavahtamattomat voivat kuunnella.

Jorma Kääriäisen Kuule äänet sydämen https://www.youtube.com/watch?v=sAoay4YRVxU Elämälle kiitos Liisa Tavin laulamana https://www.youtube.com/watch?v=soGmsCYpI3k Toisessa säkeistössä kiitellään kuulosta. Haloo Helsingin Kuule minua https://www.youtube.com/watch?v=vlN0kF-_cU8 ei tällä hetkellä sovi elämäntilanteeseeni, mutta hieno kuulemisbiisi. Paula Koivuniemen Kuuleeko yö https://www.youtube.com/watch?v=UNuO0LcgaWM SielunVeljien versio kappaleesta Seinillä on korvat on https://www.youtube.com/watch?v=lPvMyIVtIV4 Hiukkasen menee teemasta sivuun seuraava, mutta aivan pakko on laittaa tähän Nerudan runo Tänä yönä voin kirjoittaa... Ote on eräästä lempileffastani. On siinäkin hiukan kuulemista ja kuuntelemista.  Il postino: Tonight I Can Write The Saddest Lines  https://www.youtube.com/watch?v=tQSpcM77zvM  Katri Helenan Äänesi mä kuulen vuodelta 1971 https://www.youtube.com/watch?v=S61f31CIbYE Pekka Strengin Sisältäni portin löysin https://www.youtube.com/watch?v=q1FnC9vyxHE lopettaa tämän osion.

Tässä kappaleessa on hengellisiä kuulemiseen ja kuuntelemiseen liittyviä lauluja. Aloitetaan kolmella kovalla: Anna-Mari Kaskisella, Petri Laaksosella ja Pekka Simojoella. Särkyneille: https://www.youtube.com/watch?v=SuGtzbCWttI Johanna Kurkela laulaa Kuule minun ääneni https://www.youtube.com/watch?v=_MbUbq-K2og Petri Laaksosen Meren laulua kuuntelen https://www.youtube.com/watch?v=ipMS-y_9ZRg on tai ei ole hengellinen. Saman artistin laulama Kaskisen Erämaa on minulle yksi rakkaimpia hengellisiä lauluja. Siinä on toinen säkeistö kuuntelemisesta. https://www.youtube.com/watch?v=VNfIcnC4uec Guds kärlek yhdistyy minulla hiljaisuuden, itsemme, toistemme ja Jumalan kuuntelemiseen https://www.youtube.com/watch?v=lFi004Kzoeg tässä se tuli Björn Johanssonin tulkintana. Lopuksi kokonaisvaltaisen kuuntelemisen virsi Herra elämääni valvo Samuli Edelmannin esittämänä https://www.youtube.com/watch?v=oTIy3kHRBqU

Eiköhän tuossa tullut laulu poikineen eli riittävästi kuunneltavaa tähän kohtaan.

Oivallisia pakkasöitä on edessäkin päin ja auringonpaistetta riittää. Saapa nähdä onko ensi yönäkin yhtä hienot revontulet kuin viime yönä. Niitä odotellessa ryhdyn vielä runolle. Valitsen vanhan runosarjani J.S. Bachin a-molli viulusonaatista. Valinnassani on mukana hiukan kesän kaipuuta. Kirjoitin runosarjan Raippaluodon kirkossa eräänä kesänä Korsholman musiikkijuhlilla. Sen myötä oikein kaunista sydänsyksyä!

 

J. S. Bach

Viulusonaatti a-molli

 

Grave

 

Kesä havisee vaaleassa yössä

kirkon ikkunoiden takana

suru

pakahduttava

vaeltaa

korkeuksiin

viulun jousella

herkkä kosketus ajassa

sinun silmiesi sammunut ilo

kerran minut sytytti

leikkiin, liekkiin

 

Vain heinänkorsissa muistojen sävel

 

Fuga

 

Soitat kahta kieltä riipivästi

toisessa ilo

toisessa tuska

uneton, nälätön,

hengästynyt

sieluni

muistaa jokaisen

sanan, hipaisun,

kosketuksen

 

Miksi en koskaan saanut täyttyä?

 

Niittynätkelmän

kulta

poronturvan hellyys

on ihoni

kesäpisamainen

 

Sinä katosit kevään

hurjaan laukkaan

 

Minä hävisin

säveliin

ja yöhön,

jota ei tullutkaan

 

Hiki pisaroi soittajan otsalla

 

Olen viulu kädessäsi

säveltäjä

Älä kiellä tuskaasi minulta

Silmäni näkevät nuottien avaimenreiästä

kaiken

myös pelokkaan

kauneuden

 

Olen a-molli

aina avoin

avuttoman lähestyä

aina avoin soimaan yksin

 

Andante

 

Muistan lokin siiven

hipaisun

meren kuuhun

ja kaikki

yhtäkkiä

hopeapisaroina

 

Vain taivaan sydämessä

kokonainen

yön silmä

 

Kaukaiset metsät

lahden takana

Melkein kuulen havinan:

tumman, ehdottoman

kauneuden

hengen

 

Johan S.

 

henkesi

liikkuu vetten päällä

viulun kaikukoppaan,

trokaan

olet kätkenyt laulun

 

ja

 

minä rakastan tuulta kaislikossa,

jonne hopeapisarat sinkoilevat

 

Allegro

 

Läpi haudan multien

kosketat keskustani

ja kaikki soi:

metsä, meri, yö,

niitty.

  • Alussa oli sana
    ja hiljaisuus.
    Tuuli kulki kallionkoloissa,
    ravisteli pajua,
    soitti vaahtopäillä kaislikkoa,
    salamat tanssivat pilvissä
    ja maaemo sylki kuumaa laavaa ja rikkiä.

    Sana muovasi luonnonsävelistä olennon,
    jota ihmiseksi kutsutaan.
    Hän sai vereensä kaislojen suhinan,
    soluihinsa meren aaltojen valssin,
    sydämeensä salaman tulen ja ukkosen jylyn,
    luihinsa ja lihaksiinsa kallion laulun.

    Ihminen oli kauneinta musiikkia
    ja täydellisin soitin.
    Hänen sielunsa loi oman laulun.
    Joskus se oli tumma,
    joskus täynnä kuultavaa iloa ja rauhaa.
    Joskus ihmisen sävel särkyi,
    eikä hän enää saanut kosketusta muihin ihmisiin.

    Jos ihminen kadotti musiikin itsessään,
    ei häntä enää ollut.