Kaamoksen sylissä on pisara aurinkoa
Vuosi kallistuu kohti loppuaan. Talvipäivän seisaukseen on alle kuukausi aikaa. Täällä meillä se tarkoittaa yhä lyhyempiä päiviä. Valoa on vähän ja se voi masentaa herkkäsieluisempaa Pohjolan ihmistä.
En voi olla ajattelematta niitä pakolaisia, jotka tulevat tänne juuri pimeimpänä vuodenaikana. Miten pelottavaa mahtaa ollakaan se, että päivä on niin tavattoman lyhyt, eikä vielä osata oikein pukeutuakaan kylmenevän vuodenajan mukaisesti.
Pimeys on elämän pohdintojen aikaa. Mistä olen tulossa? Minkälainen elämänkertomus minulla on takanani? Mitä odottaa edessäpäin? Noita pohdintoja on hyvä harrastaa rakkaiden ja luotettavien ihmisten kanssa, joille ei aivan kaikkea tarvitse selittää aasta ööhön. Voi laittaa kynttilöihin tulet ja mukavaa musiikkia taustalle.
Tänä syksynä minulla on ollut aikaa oikein kunnolla pohtia elämääni, kun olkapääni on vaivannut ikävästi. Pohdintoja ovat vauhdittaneet myös Mira Seikkulan pitämä loistava traumaperäisten oppimisvaikeuksien koulutus ja jotkin kirjat. Tässä kohtaa on erityisesti mainittava Irja Wendischin Pitkä taistelu – sotilaiden lasten selviytymistarinoita. (Gummerus 2012. 224 s.)
Irja Wendisch katselee kirjassaan sotaa sen sukupolvien yli aiheuttamien traumojen kautta. Hän on saanut aikaisempien teostensa lukijoilta yhteydenottoja ja kertoo muutaman ihmisen elämäntarinaa. Sodan henkisesti ja fyysisesti vammauttamat vanhemmat ja isovanhemmat ovat siirtäneet jälkeläisiinsä lähtemättömästi henkilökohtaisen katastrofinsa jäljet. Usein mukana kuvioissa on alkoholi. Vuosikymmeniä kestänyt vaikenemisen kulttuuri perheissä ja yhteiskunnassa ei auttanut hahmottamaan syitä ja seurauksia. Traumatisoituneet ihmiset eivät osanneet hakea eivätkä saaneet apua henkisiin vammoihinsa.
Wendisch avaa traumapsykologiaa tarinoiden lomassa. Lukemisen edistyessä huomasin peilaavani myös omia kokemuksiani asiasta sekä henkilöhistoriaani että työhöni liittyen. Jälleen kerran pohdin sitä, miten sodan keskeltä tulleilla lapsilla ja heidän perheillään on samanlaisia tuntemuksia ja kokemuksia kuin suomalaisilla lähihistoriassaan. Voisimmeko tehdä asiasta johtopäätöksiä ja tarjota riittävää apuamme heille? Vain sillä tavoin saamme heistä tasapainoisia yhteiskunnan jäseniä ja veronmaksajia.
Eräs viisas lääkäri puhui tuossa viime viikolla minulle pitkään myös aihepiiriin liittyen. Hän avasi ajatusta siitä, miten aivotkin voivat mennä maitohapoille esimerkiksi traumojen seurauksena. Ihminen joutuu työstämään kokemiaan traumoja. Myös silloin, kun ne ovat liian kipeitä käsiteltäviksi, niiden jatkuva mielestä karkoittaminen vaatii voimia. Siksi traumatisoituneiden ihmisten pitäisi saada mahdollisuus kohdata traumansa ja työstää niitä turvallisesti. Johtopäätökseksi jää se, että kokemusten jakaminen voimaannuttaa, vaikeneminen johtaa tuhoutumiseen.
Kovasti synkkä ja raskas on kenties tämä kirjoitukseni, mutta on tärkeää muistaa, että niin luonnon kaamoksen keskeltä kuin elämän synkkienkin pohdintojen keskeltä on löydettävissä aina se pisara aurinkoa. Pohjoisessa kasvaneena tiedän, että kaikessa pimeydessä on olemassa valonsa, vaikka vain revontulet tähtikirkkaalla taivaalla tai se kynttilä, jonka voi sytyttää pimeyteen.
Edellisessä kirjoituksessani olin kerännyt omia ilon aiheitani. Haastan sinut keräämään omiasi oikein paperille. Viisas lääkärini sanoi, että noista ilon aiheista voi tehdä velvollisuuksia. Tänään minun ja sinun velvollisuutemme on pitää huolta siitä, että hellimme itseämme iloa tuottavilla asioilla. Elämänkokemukset ovat kuin kultahippuja, jotka kirkastuvat vuosien myötä. Niissä ajatuksissa voi kuunnella Pekka Jussilan Vaskaaja-laulua: http://www.youtube.com/watch?v=3DEAt19qs3A ja sen mollisointuisen poljennon perään jotain oikein aurinkoista esimerkiksi http://www.youtube.com/watch?v=CcsSPzr7ays. Session itseoikeutettu päätös on tietenkin Louis Armstrongin What a wonderful world: http://www.youtube.com/watch?v=E2VCwBzGdPM
Lopuksi laitan tähän tapani mukaan jonkin runon. Tämän olen kirjoittanut joskus yhdeksänkymmentäluvulla:
AURINKO
Oi, sinä pyhä elämän antaja,
joka lämmölläsi sulatat
Pohjolan hanget,
rakastelet
tuulen kanssa
kukkaa ja maata.
Sinä tulensytyttäjä
ja veden äiti,
sinä pimeyden voittaja
ja maan, kukan, puun veli
olet isäni, äitini, veljeni, sisareni
sinä, joka mahtien katsot
taivaankanneltasi.
Älä peitä kasvojasi minulta.
Anna tulesi varpaisiini.
Anna voimasi nivusiini
ja avaa lähteeni pulppuamaan
sinulle ylistystä
luotujen yhteydessä.
Sinua minä kiitän ja ylistän
ja tulen, tulen.
Mitä siitä, jos siipeni sulavat!
Olen Ikaros, Ikarea.
Sinua minä kiitän ja ylistän.
p.s. http://www.youtube.com/watch?v=6nz9m0vu5Go&feature=watch-vrec
