Ikaria kutsuu, kun kesä on kypsä
Kesälomani alkaa olla kallistumassa kohti loppuaan, vaikka kesä ei tunnu vielä säiden puolesta oikein alkaneenkaan. Olen saanut kokea paljon tämän blogipaussin aikana ja vihdoin irroittautunut työasioista. Öisin tosin uniini hiipii vielä silloin tällöin työhön liittyviä tapahtumia, mutta en ahdistu niistä vaan mieleni pyyhkäisee ne kevyesti sivuun.
Olemme matkailleet ahkerasti kotimaassa ja nauttineet maantieteestä, kulttuurista, yhdessäolosta ja luonnosta. Välillä on ystäviäkin tavattu. Mieleenpainuneimpia asioita ovat olleet vapaa Imatrankoski, Runebergin kotimuseon eräs maalaus, Sappeen kirkkovene Ulla (josta voisi kirjpoittaa kokonaiset tarinan), monet hetket nuotioilla, grilli- ja peli-ilta Tampereella ja Jalasjärven kesätulvat. Artikkelikuva on poikkeuksellisesti mieheni ottama. Siinä istun päijänteen rantatörmällä nuotiolla varustautuneena hurjan sääskilauman hyökkäystä vastaan. Hetkessä on (sääskistä huolimatta) levollisuutta.
Kesää on kuitenkin vielä jäljellä ja minua suunnattomasti ilahduttaa mahdollisuus päästä lähtemään puoleksitoista viikoksi Ikarialle. Ikaria on saari, johon Ikaros haudattiin, hänen lennettyään liian lähelle aurinkoa. Olen pohtinut tapahtumia tähän tapaan:
Vaikka Daidalos, Ikaroksen isä (vanhempi viisas) kehotti lentämään meren ja taivaan puolessa välissä, ettei Ikaros polttaisi siipiään tai vajoaisi aaltoihin, Ikaros unohti neuvot. Hän luuli, että korkeammalle lentäen voisi nähdä enemmän. Hän unohti oman rajallisuutensa ja sen, että siivet ovat keinotekoiset. Hän lensi lainahöyhenissä, jotka oli kiinnitetty mehiläisvahalla. Pelloilta ja rannoilta sekä kalastusveneistä ihmiset katselivat Daidaloksen ja Ikaroksen lentoa ja luulivat näitä Jumaliksi. Ikaros lensi siis liian lähelle aurinkoa. Lento oli ollut jo pitkä ja Ikaros teki kohtalokkaan virheen arvioimalla siipien voiman omaksi voimakseen. Ikaros putosi mereen huiman korkealta ja hukkui. Daidalos laskeutui lähimmälle saarelle ja hautasi saaren rantaan huuhtoutuneen Ikaroksen ruumiin saaren multiin. Saaren nimeksi tuli Ikaria. Tarvittiin melkoinen aika, jonka kuluessa Ikaroksen ruumis ravitsi saaren multaa. Mullasta puhkesi vahva puu, jonka oksille linnut lensivät laulamaan.
Jatkoa tarinalle on oman firmani perustaminen. Siitä mietiskelin pari vuotta sitten näin:
Omassa työhistoriassani ja elämänhistoriassani olen tullut siihen pisteeseen, että on aika löytää saari. On aika antaa linnuille laulupuu. On aika antaa monenlaisen uuden kasvun versota niistä lahjoista ja kokemuksista ja koulutuksesta, joita olen saanut tai hankkinut elämäni myötä. Linnun laulupuu: Taiteelliset projektit, juhlien järjestäminen, ideointi. Pensaat, kukat ja köynnökset: Koulutus ja konsultaatiotyöt.
Tästä ymmärtää, miten tärkeänä koen sen, että pääsen tutustumaan oikeaan Ikariaan. Lähden sinne erään ystäväni kanssa. Viivymme matkalla sen verran monta päivää, että varmaankin saamme silmiimme paljon uusia näkymiä ja sielullemme hiljaisuutta. Armenistiksen kylästä kuulemma lähtee hienoja vaelluspolkujakin. Voi olla, että laittelen tänne blogiin jo sieltä "Satujen rannalta" tervehdyksen.
Oheisen linkin kautta voi käydä tutustumassa Ikariaan: http://www.island-ikaria.com/
Minulle on jäänyt voimakkaasti mieleen nuoruudestani Juice Leskisen Per Vers Runoilija levyltä eräs biisi, joka juuri nyt matkalle lähtiessäni pyörii sisäisessä levysoittimessani. Haluan jakaa sen sinun kanssasi http://www.youtube.com/watch?v=2X8godONjC4
Viikon runo liittyy myös Ikariaan. Kirjoitin sen omistamani Jani Järvisen maalaaman samannimisen taulun innoittamana:
Ikaros lepää
Ikaros lepää
syvällä itsessään
ohimoillaan punaisten lehtien huntu
rakentaa siivet
nousta aurinkoon
Ikaros niin syvällä itsessään,
että läsnäolo huimaa
töytäisee kivet vierimään vuorienrinteiltä
ehkä ei tarvitsekaan
lentää aurinkoon
polttaa siipiä
pudota mereen saareksi
ehkä unisen läsnäolon kivistä
rakentuu luoto
jossa uudet puut
kasvattavat tuoreet lehdet
Oikein upeaa kypsän kesän aikaa sinulle!
Terveisin toiviomatkalainen
