Hyvää Kalevalanpäivää!

Vaasassa on juuri parhaillaan mahdottoman upea auringonlasku. Kalevalanpäivä keikahtaa kohti yötä. Tätä minulle tärkeää päivää olen juhlistanut toipumalla peiton alla flunssasta ja sen rajuista sivuoireista. Olen viime päivinä saanut aikaa lukea ja nukkua. Luin viimeiseksi Hannu Väisäsen Kuperat ja koverat. Siinä oli hämmästyksekseni kehitetty Silvénin taidegalleria. Meitä Silvéneitä on niin vähän, että varmasti olisin kuullut sellaisen olemassaolosta. Lienee siis keksitty paikka. Kalevalanpäivänä olen myös muistellut Pyynikin kesäteatterin Rauta-aikaa, joka oli Kari Heiskasen ohjaama. Se jäi ehdottomasti yhdeksi elämäni tärkeimmistä teatterielämyksistä. Kari Heiskasen haastattelun aiheesta voi katsoa seuraavasta linkistä: http://www.youtube.com/watch?v=22ULmpmrEqA

Kalevalainen kieli ei ole museoitua. Sillä voi edelleen kirjoittaa. Tässä omaa kalevalaista tekstiäni:

 

Elämänohjeita nykykalevalaksi

Itte ittestäs välitä.

Rakastele sydäntäsi.

Niin voit toisia tukea

antaa aikaasi muillekki.

Oma tiesi aina astu.

Kulje kankaat kaukaisetki.

Millon raitit risteääpi,

ole valmis väistämäänki.

Niin on rauha rakkahilla,

vierailla omat olonsa.

Rauha rajaa itsellesi

toisillekki oma olo.

Mutta millon kansa kaipaa

huolillensa jakajata,

kurjillensa kuulijata,

työhön tämmöseen tokene.

Älä myöskään muijen anna

itteäsi alistella,

sieluasi sivallella.

Se on sulle suosioksi. 

Lopuksi laitan tähän musiikkilinkin, jonka kuvitus on yhtä vanha kuin itsekin. Piirpauken

Kalevalaisia muotoja Aavasaksalla

myötä ihanaa maalaiskuun vaihdetta ja huomista karkauspäivää:

http://www.youtube.com/watch?v=MOG57p7I_cM&feature=related

  • Alussa oli sana
    ja hiljaisuus.
    Tuuli kulki kallionkoloissa,
    ravisteli pajua,
    soitti vaahtopäillä kaislikkoa,
    salamat tanssivat pilvissä
    ja maaemo sylki kuumaa laavaa ja rikkiä.

    Sana muovasi luonnonsävelistä olennon,
    jota ihmiseksi kutsutaan.
    Hän sai vereensä kaislojen suhinan,
    soluihinsa meren aaltojen valssin,
    sydämeensä salaman tulen ja ukkosen jylyn,
    luihinsa ja lihaksiinsa kallion laulun.

    Ihminen oli kauneinta musiikkia
    ja täydellisin soitin.
    Hänen sielunsa loi oman laulun.
    Joskus se oli tumma,
    joskus täynnä kuultavaa iloa ja rauhaa.
    Joskus ihmisen sävel särkyi,
    eikä hän enää saanut kosketusta muihin ihmisiin.

    Jos ihminen kadotti musiikin itsessään,
    ei häntä enää ollut.