Oi, Suomi katso!

Köklotin Rogenilla

Onnea rakkaalle kotimaallemme Suomelle, kun se on tullut sadan vuoden ikään!

Kotomaamme koko kuvaa olen yrittänyt löytää harrastamalla melko nuoresta asti kotimaan matkailua. Aluksi liftailin ja matkustin junassa huuliharppumaksulla. Nyt viimeisinä vuosina olen saanut innokkaan maantiebongarin vierelleni. "Yhä pienemmille teille, yhä kaukaisempiin kolkkiin, yhä syvemmälle takamaille!", voisi olla mottomme. Emme käytä navigaattoreita, vaan suunnistamme vanhanaikaisesti GT-kartaston avulla. Oikein pahoissa paikoissa joudumme kuitenkin turvautumaan kännykän maastokarttasovelluksiin. Kansalaisen karttapaikka ja Google Maps ovat myös apuna reittejä suunniteltaessa. Usein kuitenkin harrastamme Aku Ankasta tuttua "höpsismiä" eli risteykseen tultaessa vasta päätämme, minne päin nyt haluttaisi lähteä. Olemme matkustaneet yhdessä jo neljännesmiljoonan kilometrejä, joista suurin osa Suomessa. Kilometrejä Norjasta on enemmän kuin Ruotsista.

Olen kuvannut armaan Suomineidon kasvoja eri vuoden aikoina ahkerasti erityisesti viime vuosina Artikkelikuvassa on runsaan viikon takainen tilanne Köklotin sataman läheisellä Rogen-moreenilla. On sumuinen, kostea sää ja puiden rungot ovat saaneet lumikuorrutuksen. Olen pyrkinyt maalailemaan kotimaatani sanoin, kun en pensselillä osaa. 50 vuotta sitten nousin Pyhännän kansakoulun lavalle juuri 8 vuotta täyttäneenä ja lausuin itse kirjoittamani runon isänmaalle. On harmillista, että kyseistä runoa ei ole tallessa. Olisi ollut juhlavaa lausua se uudelleen jossakin tilaisuudessa. Olisi ollut hienoa nähdäkin se ja pohtia, olenko oppinut mitään kirjoittamisesta näiden 50 vuoden aikana. Teksti on varmasti ollut hyvin topeliaaninen ja pateettinen.

Yritän tässä pohdiskella lyhyin sanoin omia vuosikymmeniäni.

50-luku

Siitä en tietenkään mitään muista. Olin sen päättyessä vajaan kolmen kuukauden ikäinen. Sillä vuosikymmenellä isäni ja äitini kirjoittivat ylioppilaiksi ja tapasivat Helsingissä opiskelijoiden riennoissa. He menivät naimisiin ja saivat kolme lasta. Syntyessäni oli sodan loppumisesta kulunut 15 vuotta.

60-luku

Asuimme neljällä paikkakunnalla: Limingassa, Kokemäellä, Pyhännällä ja Muoniossa. Kaksi ensimmäistä kotia olivat pikkupappiloissa ja kaksi jälkimmäistä isoissa kirkkoherranpappiloissa. 60-luvulla lapsuudenperheeseemme syntyi 6 lasta. Me isoimmat aloitimme koulunkäynnin kansakoulussa. Kaksi vanhinta ehti jo oppikouluunkin. 60-luvulla oli ruoka vielä melko niukkaa ja yksinkertaista. Muistan elävästi ensimmäiset "osulan" eli osuuskaupan hedelmäpussit. Sotaveteraanit olivat vielä nuoria. Pyhännällä naapurissa asui nelikymppinen mies, jolla oli proteesi toisessa jalassa. Invalidimopoja liikkui kylien raiteilla. Vaatteet teetettiin ompelijalla. Kaikille tytöille samasta kankaasta mekot. Kansallispuvutkin saatiin. Anttilan kuvaston kanssa vetäydyttiin vuosikymmenen lopulla haaveilemaan kaiken maailman tavaroista ja vaatteista. Kesät kuljettiin avojaloin ja polvet ruvella. Asuttiin puissa ja polskuteltiin luonnonvesissä.

70-luku

Se oli nuoruuteni upeaa aikaa. (Upeus kyllä karisi äitini kuolemaan 1976) Lapsuudenkotiini syntyi vielä yksi lapsi vuosikymmenen puolessa välissä. Koulua käytiin välillä ahkerammin, välillä muut riennot olivat kiinnostavampia. Ensimmäiset poikaystävät ilmestyivät kuvioihin. Ahkerasti tanssittiin, laulettiin ja kirjoiteltiin runoja. Kirkossa välillä nukuttiin urkujen takana sen jälkeen, kun oli näyttäydytty seurakuntalaisille urkuparven kaiteen luona. Tuo vuosikymmen oli minusta musiikillisesti antoisa. Ensimmäisiin mielenosoituksiinkin osallistuin. Ne pidettiin uusiutumattomien luonnonvarojen tuhlaamista ja ydinvoimaa vastaan. Olin hyvin aktiivinen erilaisissa luottamustoimissa ja järjestöissä. Muoti oli hienoa. Miksei olisi ollut, kun olin hoikka varreltani. Nyt ei kukaan uskoisi, että painoin vain 47 kiloa ylioppilaskeväänäni. Vielä 70-luvun alussa meillä oli enemmän ompelijan valmistamia kuin kaupasta ostettuja vaatteita. Vuosikymmenen lopulla lähdin Ouluun opiskelemaan. Kirjasto oli tosi ahkerassa käytössä. Lukuhimoni ei ole loppunut vieläkään. Jugurtit tulivat kauppoihin vuosikymmenen alussa. Ehdin työskentelemään lastenhoitajana, jumppaohjaajana, pyhäkoulun opettajana, isosena, puotipuksuna (erilaisissa tehtävissä kolmella kielellä ja kolmella valuutalla) ja tiskijukkana. Tutustuin läheltä saamelaiskulttuuriin ja hiukan kieleenkin. Ensimmäisellä saksan tunnillamme meille opetettiin, miten sanotaan saksaksi "Tulitikut pois!" Lapin sodan arvet olivat vielä niin syvät.

80-luku

Tuo vuosikymmen oli yhtä hullunmyllyä. Opiskeltiin ahkerasti yhtä aikaa työssäkäynnin kanssa. Ehdin opiskelemaan Oulussa, Rovaniemellä ja Jyväskylässä. Interrail avasi maailmaa. Naimisiin mentiin ja lapsia tehtiin. Opiskelijapolitiikassa ja järjestötoiminnassa oli aktiivisempaa vuosikymmenen alkupuolella. Mielenosoitukset olivat lähinnä rauhanmarsseja. Kävin pitämässä Suolahdessa Keski-Suomen opistossa luennon päiväkotien rauhankasvatuksesta. Siitä hermostuivat kovimmat risuparrat, kun en pitänyt luentoani poliittiselta kannalta, vaan enemmän psykososiaalisesti. Näyttelin harrastajateattereissa ja puoliammatillisessa Huoneteatterissa. Vuosikymmenen lopulla perhe-elämä, opiskelu ja työelämä verottivat osallistumistani. Muoti oli kamalaa ja musiikkikaan ei tuonut muita iloja kuin tietysti Suomirockin. Musiikkivideot ja videolaitteet lanseerattiin. Liikuin jonkin verran Tampereen muusikkopiireissä. Minulla oli ensimmäinen henkilökohtainen tietokone ja tekstinkäsittelyohjelma jo -83.

Ensimmäiset pitseriat tulivat Suomeen. Kebabia maistettiin myös. Hurjaa hypetystä oli taloudessa ja rahamarkkinoilla vuosikymmenen loppua kohden yhä hurjempaa. Jyväskylästä muutettiin Vaasaan, Tervajoelle ja takaisin Vaasaan. Tutustuttiin Etelä-Pohjalaiseen mentaliteettiin. Säestelin kapakoissa lauluiltoja. Vähässäkyrössä siitäkin tuli sanomista, kun opettaja ja vieläpä koulunjohtaja ei olisi sitä saanut tuossa yhteisössä tehdä. Vuosikymmenen lopussa alkoi itäblokki vavista. Romanian Ceaușescut teloitettiin joulupäivänä 1989. Kavereiden kanssa läheteltiin toisillemme kasetille laadittuja musiikkipäiväkirjoja. Työskennellessäni MS-liiton sopeutumisvalmennuskursseilla eri kylpylöissä tanssin hartaasti ja ahkerasti kuntoutuksessa olleiden Taipaleen ja Raatteen miesten kanssa. Miehet olivat tuolloin vielä kohtuullisen kuntoisia ja vilkkusilmäisiä. Heidän kanssaan osallistuin myös usein lauluiltoihin, joissa laulettiin sota-ajan lauluja. Suomettuminen alkoi myös karista ja miehet uskalsivat avoimemmin puhua kokemuksistaan. Invamopot katosivat kaduilta ja teiltä. Ehkä noin hankalasti haavoittuneet sotaveteraanit kuolivat pois nuorempia. Ehkä autoteollisuus vastasi halvemmilla sopivilla kulkuneuvoilla.

90-luku

Olihan se 90-lukukin minun ikäryhmäni ruuhkavuosia. Lapset kasvoivat töitä tehtiin. Opiskelu väistyi osittain harrastamisen tieltä. Olin hyvin aktiivinen tekemisissäni. Sudenmorsiamet ja Weljet perustettiin. Musisoitiinkin. Kirjoitettiin. Erottiin ja muutettiin  vuonna 1994 lasten kanssa kotiin, jossa asun edelleen. Siirryin kehitysvammaisten opetuspuolelta vaiheittain maahanmuuttajataustaisten opetukseen. Suomi ja Vaasa olivat kansainvälistymässä kovaa kyytiä. Tutustuin Vaasan taiteilijapiireihin ja löysin hengenheimolaiseni sieltä. Tutustuin myös Merenkurkun luontoon ja koti-ikävä tuntureille alkoi helpottaa. Yhä kovempia loikkia tehtiin kodinteknologian kehityksessä. Kuviteltiin, että maailmaan on saatu rauha, kun itäblokki murtui. Etniset  ravintolat alkoivat hiippailla joka niemeen ja notkoon. Löysin kivan asuinkumppanin kymmeneksi vuodeksi. CD-levyt ohittivat markkinoilla kasetit.

2000-luku

Minulla alkoi taas melkoinen opiskelusuma. Lapset kasvoivat ja murkkuuntuivat. Kirjoittelin päätyöni ohessa kymmenisen vuotta kirjakritiikkejä ja muutamia muita kulttuurijuttuja ja kolumneja Pohjalaiseen, opetin luovaa kirjoittamista  työväenopistossa. Iltalukiossakin tein pienen pyrähdyksen opettajana. Aloin täydennyskouluttaa opettajia. Olin poliittisesti ja muutenkin aktiivinen (seurakunta ja Teatteri Pegasos mm.). Järjestin Veri Nais bileitä klubille. Vedin TenaSingersejä. Kulutin kulttuuria urakalla. Kirjoitin. Lauloin. Uuvuin. Nousin. Uuvuin. Nousin. Uuvuin jne... Erottiin sovussa. Löysin uuden miehen. Aviouduin toistamiseen. Sain pari bonuspoikaa. Laman pitkät varjot ehtivät hiukan väistyä ennen uutta notkahdusta. Tytär ja poika muuttivat kotoa pois tällä vuosikymmenellä. Isäni kuoli. Täytin vuosikymmenen lopussa 50 vuotta. Pidin megaisot nyyttäribileet. Ohjelmaa oli paljon (11 tuntia). Ihmettelin, mihin vuodet olivat kadonneet. Söin ensimmäistä kertaa sushia.

2010-luku

Tämä vuosikymmen on pitänyt sisällään myös opiskelua, kouluttamista, opastuksia, ohjaamista, muuta työtä, keikkailua ja harrastustoimintaa. Yhdistystoiminnasta olen pikkuhiljaa vetäytynyt. Olen kouluttautunut retriittiohjaajaksi, maailmanperintöoppaaksi ja luontoterapiaohjaajaksi. Toistuvien uupumusjaksojen seurauksena jäin osatyökyvyttömyyseläkkeelle 2013. On ollut pakko myöntää, että on tullut poltettua kynttilää molemmista päistä. Tahtia pitää hiljentää. Valokuvauksesta on löytynyt riittävän filosofinen lisäharrastus. Viimeisimpinä vuosina lisääntynyt vapaa-aika on mahdollistanut kaikkea hienoa. Olen voinut viettää yhä enemmän aikaa luonnon helmassa. Bändissä soittaminen on ollut myös mukavaa. RunoSoinnun ja Sudenmorsiamien ja Weljien kanssa on tehty asioita sopivan rauhalliseen tahtiin. Olen kirjoittanut yhä enemmän kaikenlaista mm. näitä nettijuttujani. Tällä vuosikymmenellä tytär on mennyt naimisiin ja poika kihloihin. Molemmat ovat valmistuneet Tampereen yliopistosta, mutta jatkavat opintojaan. Tyttärestä on tullut varsinainen järjestöhai. Miksiköhän? Poika on multi-instrumentalisti. Bonuspojatkin asuvat jo omillaan. Toinen opiskelee VAMK:ssa ja toinen kotiutuu pian armeijasta. Kovasti haikailen vielä yhtä muuttoa. Haluaisimme asumaan saaristoon. Kiihkeästi odotan aikaa, jolloin olen ajankäyttöni herratar.

Muoti ja musiikki on ollut yhä vaihtelevampaa. Maailma on hurjaa vauhtia pienentynyt. Englannin kieli on vallannut yhä suuremman osan ja pyrkii varsinkin nuorempien puheisiin yhä enemmän. Älypuhelimet ja sosiaalinen media tulivat "kaikkien" käyttöön tällä vuosikymmenellä. Myös jalankulkijat ja pyöräilijät ovat varomattomia liikenteessä kännyköidensä kanssa. Ruokaohjelmat ja ruuasta puhuminen ovat koko ajan lisääntyneet. Viimeiset elossa olevat sotaveteraanit ovat nyt jo harvalukuinen joukko.

Tällaisina olen nyt lyhyesti kuvannut menneitä vuosikymmeniä omien kokemusteni pohjalta. Joskus yksityinen on myös yleistä.

***

Itsenäisellä Suomella ovat olleet näiden lisäksi  vuosikymmenet 1910, 1920, 1930 ja 1940. 1910-luvun lopussa Suomi itsenäistyi ja kävi raastavan sodan. Mummoni muisteli, kuinka hän piilotti "parapellumia" esiliinansa taskussa, kun vastapuolen sotilaat etsivät hänen isäänsä heinäladosta pistimien kanssa. 20-lukua leimasi sodan haavojen nuoleminen ja kieltolaki. Isäni isoisä trokasi pirtua Virosta Viipurin seudulle. 30-luvulla yhteiskunnallinen ilmapiiri kiristyi ja vuosikymmenen lopussa odotti uusi sota. Tuolla vuosikymmenellä syntyivät isäni ja äitini. He olivat pieniä lapsia ja kouluikäisiä talvi- ja jatkosotien aikaan. Äitini joutui kokemaan myös lapin sodan rajuimmat taistelut kotikaupungissaan Torniossa. Hän oli silloin vielä kansakoululainen. Kaupungissa kaatui noin 450 suomalaista ja 500 saksalaista miestä. Isäni joutui lähtemään Karjalan kannakselta kaksi kertaa. 40-luvun loppu ja 50-luvun alku ovat olleet pula-aikaa. Lappi jälleen rakennettiin käytännössä kokonaan. Sotakorvauksia maksettiin. Liittoutuneiden valvontakomissio piti majaa Tornissa 1944-47. Viimeinen sotakorvausjuna lähti Suomesta 18.9.1952.

Onnea meille kaikille!

***

Tänään ei YouTube toimi. Siksi en laita tähän musiikkia. Jokainen voi hyräillä mielessään Finlandiaa.

Runon luonnosta sen sijaan pukkaa:

 

Oi, Suomi katso!

Katso, mitä meistä on tullut.

Katso, osaammeko elää sovussa

tämän kauneuden kanssa ja keskellä.

 

Oi, Suomi kuule!

Kuule kaikkien lastesi toive

tulla rauhaa rakastaviksi

ja luontoa vaaliviksi.

Kuule toive elää sovussa

tämän kauneuden kanssa ja keskellä.

 

Oi, Suomi usko!

Usko, että me yhdessä pystymme siihen:

elämään sovussa

tämän kauneuden kanssa ja keskellä,

kunnioittamaan toisiamme

niin uudet kuin täällä "aina" asuneet,

vaalimaan kauneutta, joka meidät ympäröi.

 

 

P.S. Lisätty 1.12.

Tässä tulee nyt kuitenkin musiikkilinkit.

Ensimmäinen on viime sunnuntaina järjestetty Flashmop vaasalaisesta kauppakeskuksesta. Bongasin sieltä ainakin kolme Sudenmorsiamet ja Weljet -ryhmän jäsentä. https://areena.yle.fi/1-4298807 Kyseinen taltiointi näytetään Ylellä jossain vaiheessa ensi keskiviikon itsenäisyyspäivää. Ystäväni Tarja on ollut hyvin aktiivinen Flashmop-tapahtuman järjestämisessä.

Toisena samasta biisistä Joan Baezin versio https://www.youtube.com/watch?v=tBXy6TIun9k Samoilla sanoilla Marylandin Sant Paulin katedraalin kuorolta https://www.youtube.com/watch?v=Cvz9PvczUMI&list=RDtBXy6TIun9k

Vielä yksi Finlandia-versio: nyt teos kokonaisuutena https://www.youtube.com/watch?v=fE0RbPsC9uE Kokoonpanona seuraava: BBC Singers, BBC Symphony Chorus and the BBC Symphony Orchestra, conducted by Sakari Oramo.

 

 

 

 

 

  • Alussa oli sana
    ja hiljaisuus.
    Tuuli kulki kallionkoloissa,
    ravisteli pajua,
    soitti vaahtopäillä kaislikkoa,
    salamat tanssivat pilvissä
    ja maaemo sylki kuumaa laavaa ja rikkiä.

    Sana muovasi luonnonsävelistä olennon,
    jota ihmiseksi kutsutaan.
    Hän sai vereensä kaislojen suhinan,
    soluihinsa meren aaltojen valssin,
    sydämeensä salaman tulen ja ukkosen jylyn,
    luihinsa ja lihaksiinsa kallion laulun.

    Ihminen oli kauneinta musiikkia
    ja täydellisin soitin.
    Hänen sielunsa loi oman laulun.
    Joskus se oli tumma,
    joskus täynnä kuultavaa iloa ja rauhaa.
    Joskus ihmisen sävel särkyi,
    eikä hän enää saanut kosketusta muihin ihmisiin.

    Jos ihminen kadotti musiikin itsessään,
    ei häntä enää ollut.