Nuoruusmuistoja: Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen
Siinä maassa, jossa synnyin oli vain kaksi jumalaa. Oli Taivaan Isä ja Valtion Isä. Ensimmäisestä käytettiin nimeä Jumala ja toisesta Kekkonen.
Vasta aikuisena tajusin, että Jumala oli pitkäikäisempi kuin Kekkonen. Ajoin suurehkon mahani kanssa valtatie 8:aa pitkin noin viikkoa ennen ensisynnytystäni, kun autoradioni kertoi, että Kekkonen oli heittänyt sauvat käsistään ja siirtynyt paremmille hallintomaille.
Ensimmäisillä treffeilläni istuin jo pahasti lahoavan hyppyrimäen päällä kansalaiskoulua käyvän Jukan kanssa ja keskustelin Kekkosesta. Olin päässyt 13-vuoden kypsään ikään ja olin niin valmis kuin inhimillisesti katsoen oli mahdollista puhumaan Valtion Isästä. Jukka oli vaalea, sinisilmäinen ja -kuten mainittu- kansalaiskoulussa. Hänellä oli Jupiter-merkkinen kevytmoottoripyörä, jonka pakoputkeen poltin vasemman nilkkani.
"Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen", lauloi sydämeni, kun suutelimme toisiamme matkustajakodin seinustalla. Mikä kapina! Tuhat pientä orgasmia sain jo siitä, että näyttäydyin avoimesti Jukan seurassa, vaikka minä olin papin ja opettajan lapsi ja Jukan suvussa oli tiettävästi kolmen sukupolven ajan harrastettu miestappoja, eläinten täyttämistä ja porovarkauksia.
Pari viikkoa ensitreffien jälkeen oli juhannus, jolloin Jerisjokivarressa sääskien määrä oli katastrofaalinen ja minä istuin kiljusta humaltuneen Jukan kanssa samaisen matkustajakodin vieressä kulkevan joen partaalla aamuneljään ja katsoin, kun äitini kulki läheisellä tiellä etsimässä minua, vaikka kotona tuhisi kahdeksan muuta lasta. Siitä pitäen Hyvä Paimen on minulle ollut naispuolinen.
Kekkosessa henkilöityi kaikki, mitä upeassa, viriilissä jumalassa voi toivoa. Hän oli ikuisesti nuori, salskea, viisas, erehtymätön, herkkä ja tuli hyvin toimeen naapurin Leonidin kanssa. Jukassa olivat kaikki ne piirteet, joita en uskaltanut testata Kekkosen kanssa. Hän oli hyvä pussaamaan. Hän ei puhunut liikaa ja hän ärsytti kalkkeutuneita vanhempiani. Voiko elämä olla täydempää!!!
Kesä -73 kului seurustellessa. Radiossa soi "Fiilaten ja höyläten" ja "Vangin toive". Fiilaamaan ja höyläämään emme innostuneet, mutta punaraitainen Maripaita minulla kyllä oli. Päähän ammuttu "Tih-mies", Pissu-Matti ja monet muut laitapuolen kulkijat jaksoivat vakuutella minulle, että olin upea ja vetävä nainen ja Jukka oli onnenpoika, kun sai esitellä minua hellunaan pitkin tunturikylän raittia.
Työskentelin Jukan serkun, Sirkan, kanssa siivoten työnvälitystoimistoa. Ensimmäisenä tilipäivänä lähdimme törsäämään. Ostimme nakit ja muusin matkustajakodista ja laitoimme levyautomaattiin markan, jolla sai soittaa kolme levyä. Tähän kaikkeen meni koko tili, mutta oli se sen arvoista. Täysikasvuisuuden tunteella ei ollut äärtä eikä rajaa. En voi varmasti muistaa, mitä levyjä soitimme, mutta voisin kuvitella, että Hectorin "Olen hautausmaa", Tuulan ja Leenan "Astridin valssi" ja "Vangin toive" kaikuivat salissa, jonka takaseinään oli V.K. Sinisalo maalannut tunturimaiseman.
Oleminen oli täyttä ja juurevaa, vaikka viidenpennintikkari taisi maksaa jo peräti 15 penniä ja Partner tupakka-askista sai pulittaa huikean 1 mk 82 pennin hinnan. Elämä oli vahvalla pohjalla, kun Isä Kekkonen, Urkki, johti Suomen piskuista, mutta urheaa kansaa, lauantaimakkara oli vielä arvossaan ja Paavo Väyrynen oli nimi, johon pohjoisen väki uskoi melkein yhtä paljon kuin Jukka Raitaseen.
***
Tällaisen nuoruusmuistelun löysin vanhasta päiväkirjastani, kun ryhdyin kaappiani penkomaan. Vanhat päiväkirjat tulivat eilen mieleeni kahdellakin tavalla. Työkaverini olivat lounastauolla kotonani ja luin heille tämän yli kymmenen vuotta sitten kirjoittamani tekstin. Vanhat asiat pyörivät mielessäni myös siitä syystä, että minulla on arvosteltavani eräs kirja, jossa suuret ikäluokat muistelevat nuoruuttaan.
Maailma on minunkin elinaikanani muuttunut paljon ja kuitenkin tunnen itseni vielä kohtuullisen nuoreksi ja elämän oppitytöksi.
http://www.youtube.com/watch?v=UKn2MylUKnQ
Yllä olevan linkin takaa löytyy Raitasen laulama Vangin toive, joka lienee kuitenkin alkujaan romaanikansan laulu. Ihmettelen edelleen, miksi se iski niin kovaa nuoren tytön tajuntaan. Ehkä koin romanttista myötätuntoa kahlittuja ihmisiä kohtaan. Ehkä olin siinä vaiheessa nuoruuttani, että henkeni tunsi olevansa vankina nuoren tytön kropassa. Olin joutunut ottamaan paljon sellaista vastuuta, jota ikäni ei edellyttänyt.
Jollain tavoin olen suurimman osan elämästäni tuntenut olevani väärän ikäinen, joskus nuorempi kuin ikävuoteni, joskus vanhempi. Kun täytin 33 vuotta, koin hetken olevani oikean ikäinen. Muistan sen tunteen hyvin vahvasti. Samanlainen kotiin tulemisen tunne syntyi 50-vuotispäivänäni. On upeaa olla valtiatarikäinen!
***
Viikon runo:
Olen särkynyt, särkynyt, särkynyt
ja korjattu takaisin.
Olen elänyt, kuollut ja elänyt
joka ainoan sekunnin.
Olen kulkenut kuoleman uuvuksiin
läpi tuulen ja myrskysään
ja viimasta taaskin herännyt
tulen keskelle lämpimään.
Olen auringon saanut ja pakkasen.
Olen uinunut unelmiin.
Olen nukkunut syleilyyn prinssien
ja valvonut, valvonut niin.
Joka iskun, jonka vain saada voin
olen saanut ja kiittänyt
ja huutanut, kiroillut, siunannut.
Se mulle on riittänyt.
Olen jäätynyt, sulanut uudelleen
ja ollut Äiti Maa.
Mitä muuta voi elämä antaakaan
kuin kaunista kuolemaa!
***
...ja pari bonuslinkkiä vanhaan musiikkiin:
http://www.youtube.com/watch?feature=endscreen&v=s9AtfUdcHEQ&NR=1
http://www.youtube.com/watch?v=Tezrra6lAqI , jonka videoon en ota kantaa.
Oikein ihanaista Helatorstain aikaa!
