Kaihonkukka ja Surunlintu
Olipa kerran vain valtava musta Murheen Metsä. Surunlinnut asuivat sen jokaisessa sopukassa. Joskus ne lentelivät sieltä ulos ja sisään. Seurasin niitä katseellani metsän reunasta. Joskus uskaltauduin sisälle metsään. Sinne ei näyttänyt olevan teitä, ei edes polkuja, mutta kun astuin kahden surunpesäpuun välistä sisään, huomasin, että eteeni avautui polku, minun polkuni.
Murheen Metsässä en koskaan tavannut muita. Ehkä me kaikki sinne tulleet kuljimme hiljaisessa yksinäisyydessä omia polkujamme, jotka avautuivat edessämme ja sulkeutuivat takanamme. Koskaan en tullut ulos Murheen Metsästä siitä samasta kohdasta, mistä olin mennyt sisälle.
Keskellä Murheen Metsää oli Sanattoman Surun Aukio. Siellä kasvoi kaihonkukkia ja kaihon linnut lennähtelivät olkapäälle istumaan. Sanattoman Surun Aukio oli kaunis, mutta vaarallinen. Jos siellä viipyi liian kauan ei enää löytänyt tunteilleen sanoja eikä päässyt helposti takaisin Murheen Metsän läpi. Polku ei enää avautunut. Moni varmaan yritti paeta, mutta se vaati pitkää taistelua, kehän kiertämistä ja hapuilua pimeydessä. Jotkut onnistuivat ja heidän silmissään oli sen jälkeen aivan uudenlainen hehku ja uudet sanat muuttivat heihin asumaan.
Niinpä niin! Ehkä jokaisella on oma Murheen Metsänsä.
Kerran olin kulkenut kauan syvällä metsässäni, kun erään lähteen partaalla näin erityisen upean surunlinnun. Sen siivet hohtivat kuin kesykyyhkyn rinta. Sen silmät katsoivat minua mustina kivinä kultaisesta päästä, kun se kurotteli kaulaansa lähteen toiselta puolelta. Ja sen laulu sai suuret kyyneleet valumaan poskillani ja tipahtelemaan helähdellen alas lähteeseen. Kun ne kohtasivat lähteen pinnan, ne muuttuivat timanteiksi, joita kaunis surunlintu noukki yksi kerrallaan nokkaansa lähteen pohjalta. Se asetteli ne huolellisesti höyhenpukuaan koristamaan ja katosi metsän pimeyteen. En voinut viipyä, vaan minun oli myös lähdettävä pois.
Kerran koitti elämässäni aika, jolloin minua kohtasi suuri suru, erilainen kuin kaikki muut: se sellainen suru, jonka taakse ei näe ja joka ympäröi sakean sumun lailla kaiken. Se on suru, jota yrittää jakaa muiden samassa sumussa haparoivien kanssa, mutta ei yhtään osaa. Se suru on niin henkilökohtainen, että sattuu.
Sellaisen surusumun keskellä lensi lintu luokseni, istahti olkapäälleni ja lauloi kyyneleet virtaamaan silmistäni. Silloin ymmärsin, että Murheen Metsälähteen lintu oli tullut luokseni. Ymmärsin myös, minne surunlinnut lentelivät Murheen Metsästä. Metsälähteen lintu oli minun oma Surunlintuni. Se muutti asumaan keskelle sydäntäni. Siellä se helkytteli kauniita laulujaan.
Aikojen kuluessa sumu hälveni ja Surunlintuni lennähteli yhä useammin ulos sydämeni huoneista. Se liihotteli timanttisiivin yhä laajenevin ympyröin. Välillä se palasi keskelle sydäntäni laulamaan. Tiesin sen olevan siellä, kun silmistäni alkoi tipahdella timantteja.
Ennen pitkää aloin itkeä yhä enemmän sisään päin. Nielin kyyneliä ja hellin sillä tavoin pientä Surunlintuani. Eräänä päivänä se liiteli ympärilläni, lensi kauemmaksi luotani ja suuntasi Murheenmetsään. Takaisin tullessaan se kantoi kultaisessa nokassaan Murheen Metsän keskellä olevalta Sanattoman Surun Aukiolta poimimaansa Kaihonkukkaa, jonka se istutti hellästi syvälle sydämeeni. Sitten Surunlintu istahti kädelleni ja katsoi minua silmiin. Nyt lintuni oli aivan täynnä timantteja. Varovasti se oikoi siipiään ja lensi luotani pois.
Kun Kaihonkukka kasvaa rinnassani, minun ei tarvitse enää mennä vaeltamaan Murheen Metsään. Joskus unessa tai hautausmaan aidan sammaleisiin nojaten näen metsän siintävän sieluni meren kaukaisessa saaressa. Siellä laulaa oma ihmeellinen lintuni hohdellen timanttina auringossa.
Sen pituinen se!
***
Eivør Pálsdóttirin Do Not Weep on juuri oikea musiikki tämän kirjoituksen yhteyteen:
https://www.youtube.com/watch?v=QLNgvNQqp9w
