Kaamoksen sylissä on pisara aurinkoa

Vuosi kallistuu kohti loppuaan. Talvipäivän seisaukseen on alle kuukausi aikaa. Täällä meillä se tarkoittaa yhä lyhyempiä päiviä. Valoa on vähän ja se voi masentaa herkkäsieluisempaa Pohjolan ihmistä. En voi olla ajattelematta niitä pakolaisia, jotka tulevat tänne juuri pimeimpänä vuodenaikana. Miten pelottavaa mahtaa ollakaan se, että päivä on niin tavattoman lyhyt, eikä vielä osata oikein pukeutuakaan kylmenevän vuodenajan mukaisesti. Pimeys on elämän pohdintojen aikaa. Mistä olen tulossa? Minkälainen elämänkertomus minulla on takanani? Mitä odottaa edessäpäin? Noita pohdintoja on hyvä harrastaa rakkaiden ja luotettavien ihmisten kanssa, joille ei aivan kaikkea tarvitse selittää aasta ööhön. Voi laittaa kynttilöihin tulet ja mukavaa musiikkia taustalle. Tänä syksynä minulla on ollut aikaa oikein kunnolla pohtia elämääni, kun olkapääni on vaivannut ikävästi. Pohdintoja ovat vauhdittaneet myös Mira Seikkulan pitämä loistava traumaperäisten oppimisvaikeuksien koulutus ja jotkin kirjat. Tässä kohtaa on erityisesti mainittava Irja Wendischin Pitkä taistelu – sotilaiden lasten selviytymistarinoita. (Gummerus 2012. 224 s.) Irja Wendisch katselee kirjassaan sotaa...