Kaihonkukka ja Surunlintu

  Olipa kerran vain valtava musta Murheen Metsä. Surunlinnut asuivat sen jokaisessa sopukassa. Joskus ne lentelivät sieltä ulos ja sisään. Seurasin niitä katseellani metsän reunasta. Joskus uskaltauduin sisälle metsään. Sinne ei näyttänyt olevan teitä, ei edes polkuja, mutta kun astuin kahden surunpesäpuun välistä sisään, huomasin, että eteeni avautui polku, minun polkuni. Murheen Metsässä en koskaan tavannut muita. Ehkä me kaikki sinne tulleet kuljimme hiljaisessa yksinäisyydessä omia polkujamme, jotka avautuivat edessämme ja sulkeutuivat takanamme. Koskaan en tullut ulos Murheen Metsästä siitä samasta kohdasta, mistä olin mennyt sisälle. Keskellä Murheen Metsää oli Sanattoman Surun Aukio. Siellä kasvoi kaihonkukkia ja kaihon linnut lennähtelivät olkapäälle istumaan. Sanattoman Surun Aukio  oli kaunis, mutta vaarallinen. Jos siellä viipyi liian kauan ei enää löytänyt tunteilleen sanoja eikä päässyt helposti takaisin Murheen Metsän läpi. Polku ei enää avautunut. Moni varmaan yritti paeta, mutta se vaati pitkää taistelua, kehän kiertämistä ja hapuilua pimeydessä. Jotkut onnistuivat ja heidän silmissään oli...