Rummutusta ja muita kevään riemuja

Rumpu, niestareppu ja päiväkirja

Istun Vaskiluodossa rannassa ja katselen merta. Kevät on tullut. Kanadanhanhi pylläilee vedessä kiven kyljessä ja pyydystää merenpohjasta kaiken näköistä syötävää. Ohi meloo kauempana kaksi miestä kajakilla. Keskustelun äänet kantavat hyvin vedenpintaa pitkin. Lokit, koskelot ja pikkulintujen laulu metsästä ilahduttavat minua. Kauempaa kuuluu myös tikan hakkaamisääni.

Toki täällä on myös muita taustaääniä. Sokerin alueen takana rakennetaan Värtsilälle uusia teollisuusrakennuksia ja sieltä kuuluu pientä ääntä, mutta voin sulkea sen mielestäni pois samalla, kun katson merelle: yhteisyyteen. Tämä meri on yhteinen niin kuin on yhteinen tämän hetkinen koronahuolikin koko maailmassa.  Meri ei erota. Se yhdistää.

Koronan ei myöskään pitäisi erottaa vaan yhdistää meitä yhteisten ponnistusten eteen. Tämä aika saa meissä sekä parhaimmat, että pahimmat ominaisuudet esiin, mutta silti tässä keväässä on toivoa ja tässä ajassa on asioita, jotka pysyvät, joiden merkityksen taas ehkä jälleen kerran huomaamme.

 

Rummusta

Toissa iltana meillä oli ystävieni kanssa todella ihana tapaaminen ja sen merkitys korostui erityisesti siitä, että ei oltu moneen viikkoon juurikaan tavannut ihmisiä. Juuri ennen kuin tämä poikkeustila alkoi, olimme näiden ystävieni kanssa rakentamassa rumpuja Jurvassa Juha Järvisen taitavassa ohjauksessa ja hänen Marinsa hyvissä sapuskoissa. Nyt meillä oli näiden rumpujen vihkimistilaisuus tässä samassa paikassa, jossa nyt olen. Vihittiin ne käyttöön, kun oli Maan päivä.

Tehtiin pieniä erilaisia toimia. Luettiin runoja, annettiin rummuillemme nimet. Mietittiin peruselementtejä: maata, vettä, tulta ja ilmaa. Laulettiin puille, naisille ja koko elonkehälle. Toin siihen tilaisuuteen hyvin vanhaa ihmiskunnan yhteistä tietoa, jota olin opiskellut mm. luontoyhteysohjaajakoulutuksissa aikanaan. Istuskelimme mökin seinustalla eväitä nauttimassa ja pidimme tiukasti huolta turvaväleistä. Ja mikä lämpö siitä kohtaamisesta välittyikään. Rummutimme maailmalle, luonnolle, ja siinä rummuttaessamme rukoilimme aivan varmasti kukin kohdallamme kaikkea hyvää tälle meidän yhteiselle maailmallemme.

Lopuksi otimme kuvia rummuistamme. Minäkin lähettelin noita kuvia sitten ympäriinsä. Sainkin  aika olennaisia kysymyksiä tuosta rumpuasiasta esimerkiksi eräältä vanhalta luokkakaveriltani Lapista. Jouduin oikein tosissani pistämään ylös, mitä minä ajattelen rummusta.

Kysymys kuului: "Ovatko nuo rummut Pohjanmaan versio Lapin noitarummusta?" Vastasin seuraavasti: "Ne eivät ole ns. shamaanirumpuja. Toki ihmiset voivat käyttää rumpujansa eri tarkoituksiin. Minun rummussani on takaosassa kelttiristi, koska kelttiläinen hengellisyys kiehtoo kovasti. Lisäksi siinä on kuparilla koristeltu köynnös. Se symboloi elonkehää, kasvun voimaa ja luovuutta. Ristin sakaroissa on maan, veden, tulen ja ilman symbolit ja niihin liittyvät lasihelmet. Kalvopuolella on tunturipöllö, merikotka, peura ja susi. Niillä on minulle oma merkityksensä. (Linnut on omien kuvieni pohjalta luonnosteltu. Susi ja Peura ovat Osmo Rauhalan tauluista hänen luvallaan hahmoteltu.)

2. Moos 15:20 sanotaan 'Naisprofeetta Mirjam, Aaronin sisar, otti käteensä rummun, ja kaikki naiset seurasivat häntä tanssien ja rumpua lyöden.' Rumpu on yksi vanhimmista soittimista maailmassa. Sen viehätys on siinä, että jo kehossamme on sydämen rumpu ja rytmi. Minulle rummutus on yhtä aikaa rukous, musiikkia ja yhteisyyttä kaiken elonkehässä olevan kanssa. Siinä kohtaavat aika ja ikuisuus."

Annoin rummulleni nimeksi Himna Smiður, joka merkitsee taivaallista seppää.

 

Kevään riemuja

Mutta kevät! Kevät ilahduttaa kaikesta huolesta huolimatta. Ja ehkä juuri huolesta johtuen  ilahduttaa erityisen paljon, että tämän eristyneisyyden keskellä näkyvät ne asiat, jotka ovat tosi tärkeitä. Näkyy yhteisyyden merkitys, yhteyden merkitys.

Tämän kevään riemut ovat meille mieheni kanssa olleet samanlaisia, kuin muinakin keväinä. Silti ne ilahduttavat yhä uudelleen. Linturetket pitkin Pohjanmaata ovat aina juhlahetkiä. Merkitsemme pitkin vuotta ylös paitsi lintulajeja, myös erityisiä luonnonilmiöitä ja suurempia nisäkkäitä. Merikotkat, piekanat ja harvinaisemmat muut haukkalinnut merkitsemme aina ylös.

Kun pitää kirjaa vuodesta toiseen, alkaa muodostua kuva esimerkiksi merikotkien kannan edistymisestä. Erityisessä tarkkailussamme ovat myös muutamat mustakurkku-uikut. Nyt Svedjehamnissa pesiään rakentelee jo kolme paria, kun jokunen vuosi sitten siellä oli vain yksi pari. Kiuruja, peippoja ja västäräkkejä on jo nähty runsain mitoin. Pääskysiä odotellaan...

Kalojen seuraaminen Björkön Bodvattnetissa sekä Kobådanin ja Märraryggenin välissä kulkevassa purossa saa sydämen läpättämään. Bodvattnetissa molski jo maanantain käynnillämme runsaasti haukia. Kutua oli levinnyt veden pinnalle. Eilen illalla kävi kova kuhina purossa. Puron suulla vesi kiehui ahventen ja särkien polskiessa. Lokkeja otti pannuun, kun meitä ihmisiä oli purolla. Kun siirryimme hiukan kauemmaksi, alkoi lokkien huutaminen ja kalastustoimet. Aina siihen puron suulle katettuun seisovaan pöytään ilmestyvät ensin naurulokit, sitten kalalokit ja mahdolliset lähistöllä hengailevat harmaalokit.

Jäiden sulaminen sekä veneiden ja melojien ilmestyminen ovat tietysti keväisin seurattavia asioita. Kotipihan keväinen kukkaloisto ilahduttaa. Valkovuokot ovat ilmestyneet viime viikonloppuna. Krookukset, skillat eli idänsinililjat, helmihyasintit, mukulaleinikit ja sinivuokot ovat kukkineet jo kauan.

Minulle yksi kevään tärkeistä tehtävistä on valmistaa kuvistani ja erilaisista teksteistä pyhiinvaellus Huutoniemen kirkon piha-alueille. Tänä vuonna siellä on siunausten polku 2.5.-30.8.

Tässä on yksi sinne kirjoittamani uusi siunaus:

Siunatkoon Jumala tulen,

 jonka sytytän.

Siunatkoon Jumala veden,

josta virkistyn.

Siunatkoon Jumala maan,

jonka hedelmistä nautin.

Siunatkoon Jumala ilman,

joka kaikuu linnunlaulua.

Kesken tämän kirjoittamisen lähdimme laskemaan lankoni ja kälyni venettä vesille ja käymään ensi kertaa tälle vuodelle heidän saarimökillään. Vielä oli avoveneessä kylmää kyytiä, kun pohjoisesta puhalsi kohtalaisen ravakasti. Isolahden satamassa näin merelle lähtiessämme kalatiiran. Sekin oli ensimmäinen tälle keväälle ja hiukan aikaisempi havainto kuin muina kirjattuina vuosina.

Oikein mukavaa kevättä kaikille!

 

Kirjavinkki:

Suuri luonto on juuri nyt se kuva- ja äänikirja, jota kannattaa katsella ja kuunnella. Myös muutkin aistit suositeltavia.

 

Musiikkia ja runon korvaava käännösyritys

Mimmit - Siunaa Koko Maailmaa https://www.youtube.com/watch?v=5MkfX8AkspY Tässä kohti annan tilaa lapselle sisimmässäni videon verran.

Perpetuum Jazzile - Nkosi Sikelel' iAfrika (LIVE, 2010) https://www.youtube.com/watch?v=PLjL4hI3NdM Toinen versio samasta Enoch Sontongan sävellyksestä

Mariam Sandhu - Emon maa https://www.youtube.com/watch?v=fExwkk9LqIE Tässä siskosten tekemän hienon laulun taustalla soi Mariamin soittama minun 20 vuotta sitten rakentamani rumpu. Tutustuimmekin, kun Mariam tuli lainaamaan rumpua äänityksiin. Nyt meillä on rumpusisarukset.

Väinö Sola -Leivo https://www.youtube.com/watch?v=RTWu8uXQnpE Kiinnostaisi tämän julkaisuvuosi...

Eivør Pálsdóttir - Heyr Himna Smiður https://www.youtube.com/watch?v=uP_Iee-D4U4

 

Tuo viimeinen biisi on esitelty täällä usein. On siis aika kertoa siitä.

Kolbeinn Tumason  (1173–1208) oli vaikutusvaltainen islantilainen päällikkö ja runoilija. Hän oli hyvin uskonnollinen, mutta vähän koulutettu. Opillisten ristiriitojen vuoksi syntyi taistelu hänen vaikutusvallallaan piispaksi nousseen Guðmundur Arasonin (1161 – 1237) kanssa. Syyt konfliktiin olivat hyvin monisyiset. Yksi syy oli, että piispa kannatti katolisen kirkon vallan lisäämistä Islannissa toisin kuin Tumason ja hänen miehensä.

1208 käydyn Víðinesin taistelun seurauksena Tumason kuoli, mutta ehti kirjoittaa kuolinrunon itselleen. Kerrotaan, että hän kuoli kivi päänalusenaan.  Þorkell Sigurbjörnsson (1938–2013) sävelsi hymnin vasta yli 700 vuotta myöhemmin. Tuon hymnin alkusanojen mukaan nimesin uuden rumpuni.

Tällä kertaa loppurunon tilalla on yritykseni kääntää tuo hymni suomeksi. Sitä ei ole vielä kokonaan sovitettu musiikkiin, mutta ajatuksen olen islanninkielisen alkutekstin ja useiden englanninkielisten käännösten pohjalta värkännyt seuraavan laiseksi.

 

Kuule, Taivaallinen Seppä,

mitä runoilija anoo.

Tulkoon osakseni

sinun hellä armosi.

Rukoilen sinua,

sillä sinä olet luonut minut.

Olen palvelijasi,

sinä olet Herrani.

 

Jumala, minä kutsun sinua

parantamaan minut.

Muista minut, lempeä.

Tarvitsen sinua paljon.

Aja pois, oi antelias ja upea

aurinkojen kuningas,

jokainen suru

sydämestäni.

 

Huolehdi minusta, pelastajani.

Ihmisten maailma

tarvitsee voimaasi

joka hetki.

Anna meille, Neitsyen Poika,

hyvät aikeet.

Sydämeni sisin saa sinulta

kaiken avun.

 

Aivan kaiken!

 

 

  • Alussa oli sana
    ja hiljaisuus.
    Tuuli kulki kallionkoloissa,
    ravisteli pajua,
    soitti vaahtopäillä kaislikkoa,
    salamat tanssivat pilvissä
    ja maaemo sylki kuumaa laavaa ja rikkiä.

    Sana muovasi luonnonsävelistä olennon,
    jota ihmiseksi kutsutaan.
    Hän sai vereensä kaislojen suhinan,
    soluihinsa meren aaltojen valssin,
    sydämeensä salaman tulen ja ukkosen jylyn,
    luihinsa ja lihaksiinsa kallion laulun.

    Ihminen oli kauneinta musiikkia
    ja täydellisin soitin.
    Hänen sielunsa loi oman laulun.
    Joskus se oli tumma,
    joskus täynnä kuultavaa iloa ja rauhaa.
    Joskus ihmisen sävel särkyi,
    eikä hän enää saanut kosketusta muihin ihmisiin.

    Jos ihminen kadotti musiikin itsessään,
    ei häntä enää ollut.