Lyyli Silvén 17 v, Titanicilta pelastunut

 

 

 

Ukkini sisar Lyyli Silvén lähti tasan sata vuotta sitten Titanicilla matkaan kohti Uutta Maailmaa. Hänen isänsä serkku Anna Lahtinen miehensä William Lahtisen kanssa oli hakenut hänet Torniosta mukaansa. He nousivat ensin 3.4. Hangossa höyrylaiva Polarikseen, joka vei heidät Englantiin. Titanic lähti siis Southamptonista New Yorkiin 10. huhtikuuta 1912 kello 12.00. Ennen Atlantin ylittämistä Titanic kävi Ranskan Cherbourgissa ja Irlannin Queenstownissa (nyk. Cobh), minkä jälkeen se lähti ensimmäiselle ja viimeiselle matkalleen.

Lyyli matkusti toisessa luokassa. Turmayönä hän meni pelastusliiveihinsä pukeutuneena laivan kannelle, jossa hän tapasi Annan (29 v) ja Williamin (35 v). Anna oli jo päässyt pelastusveneeseen numero 16 (viimeinen veneistä), kun hän hyppäsi takaisin laivan kannelle ja luovutti paikkansa Lyylille ja sanoi mieluummin kuolevansa yhdessä miehensä kanssa. Pastori William saarnasi rauhallisesti sikaaria poltellen, mutta Anna oli Lyylin sanojen mukaan hyvin hermostunut. Kun laiva upposi, Anna hyppäsi miehensä kaulaan. Heidän ruumiitaan ei koskaan löydetty.

Pelastusvene numero 16 laskettiin mereen eri tietojen mukaan kello 1.25 tai 1.40. Titanic upposi kello 2.15.  Näin englannin kieltä taitamaton Lyyli matkasi Atlantin hyisillä aalloilla pelastusveneessä. Sisareni Annan tutkimusten mukaan siellä olisi ollut jonkinlainen soitin "Musicbox", josta olisi soitettu maxixe -nimistä musiikkia. http://en.wikipedia.org/wiki/Maxixe_(dance)

Aamuyön tunteina saapui paikalle Carpathia -alus, johon pelastuneet nostettiin. Carpathia saapui Newyorkiin muutaman päivän kuluttua. Lyyli ja hänen toisessa pelastusveneessä pelastunut hyttitoverinsa Anna Sinkkonen olivat karanteenissa Juutalaisten "Welcome Home"-leirissä osoitteessa 225 East 13th St.

Seuraava tieto Lyylistä on, että hän kävi tapaamassa sukulaismiestä valokuvaaja Carl Albert Silfveniä Hancockissa Michiganissa. (Lyyli oli ollut matkalla Minneapolikseen.) Myöhemmin Lyyli kouluttautui sairaanhoitajaksi ja avioitui Lemiltä lähtöisin olleen leskimies Otto Mailasen (Moilanen?) kanssa ja ryhtyi äidiksi Oton kahdelle tyttärelle.

Lyyli ja Otto sekä tytär Annie kävivät Suomessa 1924. Myös vuonna 1939 he kävivät täällä, mutta eivät ehtineet Lyylin kotiin Tornioon asti, kun syttyi Talvisota.

Puuseppä ja sittemmin rakennusmestari Otto kuoli 1967 ja Lyyli itse vuonna 1974. Heidät on haudattu Californian Berkeleyhin.

Olen viime aikoina miettinyt 17-vuotiasta sukulaistätiäni. Miltä tuntui nähdä niin paljon kuolemaa? Miltä tuntui aloittaa elämä kielitaidottomana uudessa maassa ilman sitä tukea, jota hän matkalle lähtiessään luuli saavansa Lahtisilta? Miltä hänestä tuntui, kun toinen ihminen uhrasi henkensä hänen puolestaan? Lyylin läheinen sukulaisuus on hahmottunut minulle oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun sisareni sai lapsenlapsen. Olen pienelle Aleksi-pojalle yhtä läheinen sukulainen kuin Lyyli oli minulle.

Helmikuussa Kanadan matkallani törmäsin usein Titanicin asioinin. Asuin jopa hotellissa, jonka avajaisia jouduttiin siirtämään keväällä 1912, koska omistaja ja iso joukko juhlavieraita hukkui Titanicin mukana. Ostin myös kirjan, jossa on dokumenttikopioita Titanicilta. Artikkelin kuvana on joitain  niistä.

Tässä on pari linkkiä Lyylistä:

 

http://www.titanicnorden.com/folk/Silven_Lyyli.html

http://koti.mbnet.fi/jartsi50/Index_files/titmat03.htm

 

Viikon musiikkina ovat tietysti itseoikeutetusti seuraavat Titanicin tarinaan liittyvät:

http://www.youtube.com/watch?v=3lk4NyJarmg&feature=relmfu

http://www.youtube.com/watch?v=xD9-z6Nw2FM&feature=related

Cameronin Titanic -elokuvan ilmestyttyä Amerikassa olleet sukulaiset ja Suomessa olevat sukulaiset yhdisti uudella tavoin Lyylin tarina. Kokoonnuimme Tornioon sukukokoukseen 21.6.1999. Suvun löytymisen mahdollistivat Amerikan päässä Al Silfven ja serkkuni professori Olli Silvén sähköpostittelullaan.

 

 

Tähtikirkas yö

ikuisuuden kynnyksellä

kanna kaikki sielut sylissäsi

Uuteen Maailmaan

 

  • Alussa oli sana
    ja hiljaisuus.
    Tuuli kulki kallionkoloissa,
    ravisteli pajua,
    soitti vaahtopäillä kaislikkoa,
    salamat tanssivat pilvissä
    ja maaemo sylki kuumaa laavaa ja rikkiä.

    Sana muovasi luonnonsävelistä olennon,
    jota ihmiseksi kutsutaan.
    Hän sai vereensä kaislojen suhinan,
    soluihinsa meren aaltojen valssin,
    sydämeensä salaman tulen ja ukkosen jylyn,
    luihinsa ja lihaksiinsa kallion laulun.

    Ihminen oli kauneinta musiikkia
    ja täydellisin soitin.
    Hänen sielunsa loi oman laulun.
    Joskus se oli tumma,
    joskus täynnä kuultavaa iloa ja rauhaa.
    Joskus ihmisen sävel särkyi,
    eikä hän enää saanut kosketusta muihin ihmisiin.

    Jos ihminen kadotti musiikin itsessään,
    ei häntä enää ollut.