Armollisuus

By admin
|
28.10.2017
|
Yleinen

Löysin keväällä talomme roskiksesta sinne heitetyn huonekasvin. Se vaikutti lähes elottomalta ja kuivuneelta. Siinä oli kuitenkin hiukan vihreää jäljellä. Se oli muovisessa, läpinäkyvässä kukkapurkissa, jossa oli pelkästään juuristoa, ei multaa tai haketta. Juuret tunkivat purkin pohjassa olevista aukoista ulos. Onneksi se ei ollut biojätteissä, jonne se olisi kuulunut ilman purkkia laittaa. Minua säälitti tuo kasvi ja päätin kokeilla, vieläkö se virkoaisi henkiin. Tajusin purkista, että se on jonkin sortin orkidea. Laitoin sen kotonani uuteen purkkiin, johon laitoin sekä haketta, että multaa. Vein kasvin kesäksi maalle "ulkoruokintaan". Vaikka epäilin kasvia orkideaksi, en hoitanut sitä sillä tavoin kuin orkideoita hoidetaan. Annoin sateen kastella sitä ja satunnaisesti itsekin kastelin.

Kun palasimme kaupunkiin, kasvi näytti edelleen melko nuutuneelta, mutta vihreämmältä. Jätin sen vielä joiksikin viikoiksi pihalle pergolan viereen. Elokuun lopulla nostin sen sisälle ja työnsin muutaman ravinnepuikon sen juurelle. En oikein uskonut koko aikana projektiini. En siksi meinannut uskoa silmiäni, kun syyskuun puolessa välissä siihen ilmestyivät ensimmäiset hennot kukat. 14.9. otetussa artikkelikuvassa ovat juuri nuo tunnustelijat. Viikon kuluttua kasvissa oli jo yli 20 kukintoa ja nyt puolentoista kuukauden jälkeen se kukkii edelleen. Kukista ja muusta kasvin olemuksesta päätellen se on jalopuikkokämmekkä eli Dendrobium Nobile.

Tämä pelastustehtävä on minulle saarna armosta, rakkaudesta ja pitkäjänteisyydestä. Armoa tai armollisuutta oli kasvin ottaminen hoivattavaksi. Rakkautta on hoivaaminen. Nyt kasvi antaa kaiken monin verroin takaisin. Pitkäjänteisyyttä on tarvittu kasvin kanssa. Välillä usko meinasi loppua kokonaan. Kuvan oikeasta reunasta näkyy varren kappale. Sellaisia, mutta harmaita oli koko ruukku täynnä keväällä.

Japanilaisilla on vanha sananlasku, joka on kulkenut mukanani jo yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Se menee näin: Juuri silloin, kun puut ovat paljaimmillaan, rakkaus näkee niissä tulevan kevään kauneimmillaan. Japanilaiset ajattelevat tietysti tässä kirsikkapuita ja niiden kaunista, kovasti juhlittua kukintaa.

Olen ikäni työskennellyt sellaisten oppilasryhmien parissa, joiden edistyminen vaatii pitkäjänteisyyttä, uskoa ja armollisuutta eli pedagogista rakkautta tai pedagogista optimismia. Työskentelin kahdeksan vuotta vaikeimmin vammaisten opettajana. Eräs oppilaista otti minuun katsekontaktin vasta kahdeksantena vuotena. Itku tuli... Olen työskennellyt kauan myös maahanmuuttajataustaisten oppilaiden kanssa. Eräs tyttö on erityisesti jäänyt mieleeni. Hän oli täysin sulkeutunut, eikä millään meinannut oppia lukemaan ja kirjoittamaan eikä käyttämään suomen kieltä. Psykologisissa testeissä hän suoriutui kehitysvammaisen tasoisesti. Me lähiopettajat emme halunneet uskoa, että tytöllä olisi niin alhainen älyllinen kapasiteetti. Hänellä oli hyvin traumaattinen tausta ja uskoimme sen vaikuttavan alkuvaiheen koulunkäynnissä niin paljon, että se peitti alleen tytön todelliset mahdollisuudet. Uskoimme, annoimme aikaa ja runsaasti tukea. Nyt tyttö on tehnyt ammattiopistossa yhdistelmätutkinnon eli valmistunut samanaikaisesti ylioppilaaksi. Tällä hetkellä hän opiskelee ammattikorkeakoulussa. Koko ammattilukion opintojensa ajan hän jo työskenteli kaupassa (siellä hänet tapasinkin vuosien jälkeen). Hän on ollut hyvä veronmaksaja Suomen valtiolle ja Vaasan kaupungille. Hän on myös tukenut perhettään taloudellisesti ja auttanut nuorempia sisaruksiaan koulunkäynnissä.

Tuo japanilainen sanonta on saanut monenlaista sisältöä näistä erityisluokanopettajan kokemuksistani. Minusta se kertoo armosta, rakkaudesta, uskosta ja optimismista.

Itseäni kohtaan en ole aina jaksanut olla niin kovin armollinen. Olen ollut ylisuorittava perfektionisti ja kiltteydestä kipeä. Olen useimmiten siirtänyt omien tarpeitteni täyttämistä toisten ihmisten tarpeiden täyttämisen vuoksi. Olen sanonut kyllä silloin, kun olisi pitänyt sanoa ei tai ainakin pitänyt pyytää harkinta-aikaa. Armottomuus itseä kohtaan, ylisuorittaminen ja liian innostuva luonteeni ajoivat minut useisiin pitkiin sairauslomiin, loppuun palamiseen ja lopulta osatyökyvyttömyyseläkkeelle. Ehkä nuo vaiheet ovat olleet siunaus minulle kovapäiselle suorittajalle, en tiedä. Sen kuitenkin tiedän, että näiden vaiheiden seurauksena olen joutunut hakemaan apua ja saanut sitä. Olen kuntoutuksissa ja terapiassa opetellut hidastamista, itseni kuuntelemista, jämäkkyyttä ja EIn sanomista. Olen opetellut armollisuutta itseäni kohtaan ja oppinut sitä kautta myös armollisuutta muita kohtaan. Olen oppinut istumaan hiljaa tuijottamassa horisonttia mitääntekemättömin käsin ja aivoin. Toivoisin kovasti, että olisin osannut näitä asioita jo ennen kuin uuvuin. Toivon, että toiset olisivat viisaampia, eivätkä joutuisi kulkemaan läpi yhtä kivikkoista tietä kuin minä ja moni kaltaiseni.

Itsearmollisuuteen kuuluu olennaisesti tunteiden tunnistaminen ja niiden tarkasteleminen, omien ja toisten rajojen kunnioittaminen ja anteeksi antaminen niin itselle kuin toisillekin. Tänä syksynä olen lukenut paljon Anna-Liisa Valtavaaran kirjoja näistä aiheista. En olisi jaksanut niitä kahlata läpi silloin kun olin uupuneimmillani. Lisäksi minua on ilahduttanut pieni Ray Bennettin kirjoittama Alisuorittajan manifesti -Opas vaatimattomiin saavutuksiin ja hyvään oloon. Seuraavassa on muutamia hienoja ajatuksia kirjasta: