Ajan virrassa

By admin
|
7.1.2020
|
Yleinen

Kuva Åminnesta 4.1.2020

Vuosi ja vuosikymmen on vaihtunut. Joulu on ohi. On siirrytty härkäviikoille eli selkäviikoille. Niistä kotimaisten kielten keskus kirjoittaa seuraavasti:

"Härkäviikot

Loppiaiselta ei ole tietoa juhlapäivist, on vaan arkiviikkoi (Lapinjärvi), alakaa ehejät viikot, karvakengät, reikäleivät ja kalikkareet (Alavus), terveet viikot (Nilsiä) tai emäseläkä ettee aokee (Kangasniemi). Ja kun hyvällä lapsella on aina monta nimeä, niin myös joulun jälkeisellä pyhättömällä kaudella. Siitä voidaan käyttää myös mm. nimityksiä härkäviikot tai selkäviikot. Edellinen viittaa siihen, että joulun jälkeen on taas tehtävä raskasta työtä, ja lienee saanut alkunsa sillä alueella, jolla härkiä on käytetty vetojuhtina. Jälkimmäisessä selkä tarkoittaa talvenselkää.

Pyhättömistä viikoista puhuttaessa mainitaan yleensä jotain myös ruoista, joskus saattaa arkisesta elämänmenosta selvitä muutakin: alkkava selkäviiko ja reikäleevä (Perniö), härkäviikot, reikäleivät, rättipairat, presutupaka ja vittaköyret (Pomarkku), läpileivät, selkäviikot ja ympyriäiset pernat (= perunat) (Eräjärvi), läpileivät, selekäviikot ja mahamakkarat (Kuorevesi), sarvileivät (leipä rei'itettiin lehmän sarvella) ja selkäviikot (Pälkäne), selkäviikot ja laukkuleivät (Padasjoki), selkäviikot ja ruisleivät (Vuoksenranta) jne. tai selekäviikoilla seipään vinkuissa syö kyllä suolasilakoitakin (Kitee).

Talven selän on sanottu taittuvan Heikin yöllä (Somerniemi), Paavalina (Pöytyä) tai Matista (Vihti). Joidenkin tietojen mukaan maarianpäivänä loppuu selkäviikot (Lammi)."

Vanhalla kansalla oli vuodenkierrosta monenlaisia jo (lähes) kadonneita määritelmiä ja erilaisiin vuoden kohtiin voitiin liittää ennusmerkkejä tulevasta.

Ajan virrassa

Vuosikymmenen vaihde on saanut minutkin ajattelemaan aikaa ja sen olemusta. Huomaan myös lukeneeni sellaista kirjallisuutta, joka on tukenut tätä filosofointia. Jo edellisessä kirjoituksessa mainitsemani Seppo Saraspään Kaulahopeiden taru viitoitti tietä näiden teosten äärelle. Miia Kankimäen kirjat ja n. 1000 jKr kirjoitettu Keisarinnan hovineidon päiväkirja sekä Paula Havasteen kirjat ovat kuljettaneet pitkin maita ja mantuja, erityisesti Pohjolaa ja Japania yli vuosituhannen mittaisella ajanjaksolla. Kun nyt sitten sain eilen ystävältäni A:lta vihjeen Areenasta löytyvästä ohjelmasta Ensimmäiset ruotsalaiset, sukellus vei jo jääkaudelle asti.

Strömsbackenin isännän kirjahyllystä löytyi eri teoksista vanhoja kuvia saamelaisten elämästä, saariston ranta-aitoista ja vuosisadan takaisia kansakoulurakennusten mallipiirroksia. Ystäväni A-L esitteli kirjan, jossa oli hänen enonsa ottamia upeita kuvia Pyhäjoen kulmilta vajaa sata vuotta sitten. Kuvissa oli tallennettuna ihmisryhmiä, työntekoa, rakennuksia. Täytyihän sekin sitten tilata itselleni (ehkä tulevien kirjoitusten inspiraation lähteeksi).

Ajan olemusta on tullut siis paljonkin mietittyä. Taas olen todennut, että ihmisten toiveet ovat pysyneet aikojen saatossa ja kaikkialla maailmassa hyvin samanlaisina. Kaikki me haluamme perustarpeet tyydytettyämme tuntea kuuluvamme johonkin, tulla rakastetuiksi ja nähdyiksi, ymmärretyiksi ja kuulluiksi. Haluamme rauhaa, turvaa ja kauneutta läheisillemme ja itsellemme sekä koko maailmalle.

Aika on hyvin suhteellista. Kerran eräässä vessassa näin seuraavan mietteen: "Minuutin pituus riippuu siitä, kummalla puolella tätä ovea olet." Se on todellakin jäänyt mieleen ja laajentunut koskemaan monia muitakin tilanteita. Odottavan aika on pitkä...

Neljännesvuosisata sitten, kun olin viettänyt päiväkausia aikaa yksin keskikesän hiljaisessa tunturissa, minulle valkeni kolme totuutta: Niin on kuin on! Asioilla on taipumus järjestyä! ja Aikaa ei ole! Tuo viimeinen on jäänyt eniten mietityttämään sen kaksijakoisuuden vuoksi. Sen voi ymmärtää kiireessä puuskahdetuksi tai mietityksi. Sen voi myös positiivisesti ajatella rauhalliseksi ajattomuudeksi. Voi ajatella, että aika parantaa haavat. Kaikki tapahtuu ajallaan. Ei ole mitään hätää. Aika on ystävä.

Kalmistoissa kulkiessa iskee ajattomuus ja mielessä alkavat pyöriä rakkaat runonsäkeet.

Sadepisaran laulu

Olin hetken.

Pois olin tuokiossa.

Meren helmaan heityin mittaamattomaan.

Minä onnellinen:

sain auringossa

mä hetken heijastaa taivaan ja maan.

Lauri Pohjanpää

Tai

Niin pieniksi

Niin pieniksi kasvoimme äskettäin.

Olit vaahteranlehdellä vierelläin.

Niin väljästi mahduimme sekunnin rakoon

kuin aika ois antaunut onnemme jakoon.

Ei silmäni kanna ilon laidasta laitaan.

Miten pieniksi joskus tulla taitaan.

Aaro Hellaakoski

Tai

Kun sinä laulat

näen rakkautemme meren,

jossa ajelehdimme,

tähtien kuvajaiset värisevät jäsenillämme.

Tuhat vuottako jo liu'uimme näin

vaiko vain tähtien sammumishetken?

Katri Vala, ote runosta Riemu

Ehkäpä tuo ensimmäinen runo syvällä muistojeni kammareissa kirjoitin joskus kauan sitten seuraavan runon, joka päättyi:

Kuin pisara:

ei enää pilvessä,

ei vielä maassa.

Alkuosaa en juuri nyt muista, mutta täytynee sekin kaivaa arkistoista esiin.

Tuollaisia hetkiä kutsun ajan tihentymiksi. Tuntuu kuin hetkessä oivaltaisi jotain suurta tai kurkistaisi aika-avaruuden madonreikään. Elää ajan spiraalissa.

Kohta olen poissa, eikä minusta jää merkkiäkään tähän maisemaan. Uduksi usvan varjoon katoan.

Buffonit

Taas tuo ihmeellinen tunne:

kuin olisin aiemmin elänyt kaiken tämän,

kulkenut kanssasi tumman metsän halki satamaan,

kun suuret höyrypurjehtijat lähtevät merille.

Kaksi spitaalista, erilaista.

Vatsojemme täytteinä vain marjat ja lehdet,

sielut korkealla tähtien kodeissa.

Sinä kannat käpyjä, kuivia, tulentekoa varten.

Minä pesen hiuksiani lätäköissä tästä ikuisuuteen.

Sudetkin kaihtavat silmiemme paloa

(oma)

Katri Vala kirjoittaa vielä näin:

Elämä

Tie tulee tuntemattomasta,

tie katoaa kaukaisuuteen.

Puitten ylitse kulkee aika.

Aurinko syttyy ja sammuu.

Tiellä on kimmeltävät läikät,

tiellä värisevät lehtien varjot.

Matkamies tulee tuntemattomasta,

näkee kimmeltävän läikän, kaksi,

näkee erään varjon --

ja matka jatkuu.

Aiemmin mainitsemallani retkellä pohjoisessa neljännesvuosisata sitten olin matkan alkuosan kahden ystäväni kanssa ja jäin sitten yksin tunturiin. Tuolla matkalla koin eräänlaisen hämmästyksen aikaan liittyen. Koimme V:n ja M:n kanssa päivän, joka olisi voinut jäädä viimeiseksemme. Jouduimme hypotermiaan, mutta siitä ehkä joskus toiste. Kuitenkin ennen kuin Ukko Saana vihastui, näimme ihanassa auringonpaisteessa maisemat, joita olin ajatellut päivälleen kymmenen vuotta aiemmin ja kirjoittanut niistä näin:

Tien päässä

Tien päässä seison korkealla.

Ihmettelen, kuinka jalkani astui luontevasti.

Näen kaukaiset laaksot ja merenrannat.

Sielläkin tie kulki.

Kun tulen risteykseen,

jalkani minua ohjatkoot!

(oma)

Toivotan kaikille mielekästä matkaa ajan virrassa.

Musiikkia

Kirka - Hetki Lyö (1967) https://www.youtube.com/watch?v=qz1CS4HWRbM

ja tässä sama alkuperäisenä The McCoys - Beat The Clock - 1967 https://www.youtube.com/watch?v=yXboLnpD67E